Keskustelu

Perunarutto (Phytophthora infestans)

 

Perunarutto (Phytophthora infestans) on yksi tuhoisimmista perunan taudeista. Maailmanlaajuisesti vuosittaisten satotappioiden ja torjuntakustannusten arvioidaan olevan arvoltaan yli 1 000 000 000 €. Suomessa perunarutto on nykyisin varsin hyvin hallinnassa IPM tuotannossa. Aikaistuneen ja entistä tuhovoimaisemman taudin kanssa on 2000-luvun aikana opittu elämään. Useita tehokkaita kasvinsuojeluaineita on käytettävissä rutontorjuntaan. Sitä vastoin luomutuotannolle ja kotitarveviljelylle perunarutto on miltei jokavuotinen viljelyä merkittävästi haittaava vitsaus.

 

Taudinaiheuttaja ja leviäminen

Perunaruton aiheuttaa Phytophthora infestans (Mont.) de Bary munasieni, joka on yksi tuhovoimaisimmista perunan taudinaiheuttajista. Euroopassa P. infestans aiheuttaa tauteja vain koisokasveille. Suomessa ruttoa esiintyy perunan ohella joskus tomaatissa. Myös petunia on perunaruton isäntäkasvi. Lohkoilla joilla esiintyy mustakoisoa tai kehtokoisoa rikkakasveina, näillä voi olla merkitystä taudin ylläpitäjinä.

Luonnossa perunarutto on kasvien ehdoton loinen eli se voi lisääntyä vain elävissä kasveissa.

Perunaruton aiheuttajalla on kaksi pariutumismuotoa, ”sukupuolta”, A1 ja A2. Toistensa läheisyydessä kumpikin pariutumismuoto voi tuottaa sekä naaras- että urospuolisia lisääntymiselimiä, mistä syystä termejä uros tai naaras ei voi käyttää. Hedelmöityksen seurauksena syntyy munaitiöitä, jotka voivat säilyä maassa useita vuosia ilman perunaa. Suvullinen lisääntyminen tuottaa lisäksi jälkeläisiin perinnöllistä muuntelua, mikä auttaa niitä sopeutumaan erilaisiin kasvuoloihin, uusiin perunalajikkeisiin ja torjunta-aineisiin.

Molempia pariutumismuotoja tavattiin 1980-luvulle asti ainoastaan Meksikossa. Muualla maailmassa esiintyi vain A1-muotoa, joka polveutui 1840-luvulla Eurooppaan levinneestä ruttokannasta. Perunarutto pystyi tuolloin talvehtimaan vain perunan mukuloissa, jotka säilyivät talven yli varastossa tai pellossa. Perunaruton aiheuttaja pysyi lisäksi perimältään melko yhtenäisenä, koska suvullista lisääntymistä ei voinut tapahtua.

1980-luvulla Eurooppaan tuotiin Meksikosta ostetun suuren perunaerän mukana kokonaan uusi ruttopopulaatio, jossa oli mukana erilaisia sekä A1 että A2 muotoa edustavia yksilöitä. Uusi ruttokanta osoittautui hyvin elinvoimaiseksi ja kilpailukykyiseksi. 1990-luvulle tultaessa uusi kanta oli levinnyt koko Euroopan alueelle ja vanha A1-klooni oli kuollut sukupuuttoon.

A1 ja A2 muotojen ja suvullisen lisääntymisen yleisyydessä on suuria maantieteellisiä eroja. Pohjoismaissa ja Baltiassa kummankin muodon osuus on noin 50%. Suvullista lisääntymistä tapahtuu ja munaitiöitä muodostuu siten käytännössä jokaisella pellolla, missä ruttolaikkuja esiintyy.

Taudinaiheuttaja säilyy maassa munaitiöinä ja maahan jääneissä tartunnan saaneissa mukuloissa. Se voi levitä myös tartuntaa kantavassa siemenperunassa. Taudinaiheuttajan tuhovoima perustuu sen kykyyn tuottaa kasvukaudella sairastuneissa perunoissa nopeasti suuria määriä pesäkeitiöitä, jotka leviävät ilmavirtausten mukana kasvustossa ja pellolta toiselle. Kosteissa oloissa tartuntatehoa lisää se, että jokaisesta pesäkeitiöstä kehittyy joukko parveiluitiöitä, jotka pystyvät levittäytymään kasvin pinnalla. Ilman kemiallista torjuntaa rutto voi pahimmillaan tuhota koko perunakasvuston alle viikossa.

 

Oireet perunan versoissa

Perunaruttoa voi esiintyä perunan lehdissä, lehtiruodeissa, varsissa, marjoissa ja mukuloissa.  Pahimmillaan perunarutto voi tappaa nuoria taimettuvia versoja. Taudin alkuvaiheessa oireiden ilmiasu yksittäisessä kasvissa vaihtelee tartunnan alkulähteen ja sääolojen mukaan, mutta lopulta sairastuneet versot yleensä kuolevat ja kuihtuvat.

Myös kasvustotasolla perunaruton ilmeneminen voi vaihdella suuresti sääolojen ja tartuntalähteen mukaan. Siemenperunasta ja maalevintäisistä munaitiöistä alkunsa saanut rutto näkyy usein aluksi pesäkkeinä, joiden keskellä on yksi tai muutama pahasti vaurioitunut peruna. Pesäkkeen reunoilla kasveissa näkyy vain yksittäisiä ruttolaikkuja lehdyköissä. Kosteissa oloissa pesäkkeet laajenevat nopeasti ja levittävät taudin koko lohkolle, ellei kasvustoa suojata kemiallisesti.

Lohkon ulkopuolelta ilmavirtauksissa levinnyt rutto ilmenee usein aluksi yksittäisinä lehtilaikkuina kasvuston yläosissa melko tasaisesti koko pellossa. Rutto iskeytyy luonnollisesti herkimmin metsän varjostamiin pellon reunoihin, joissa kosteus säilyy pisimpään. Myös ruiskutusvirheet, joissa ruttosuoja syystä tai toisesta on jäänyt puutteelliseksi, kostautuvat helposti ruttoisten kasvien runsaana esiintymänä.

Siemenperunasta alkunsa saanut rutto kasvaa usein rihmastona kehittyvän verson sisällä ja alkaa vähitellen tuhota varren solukoita, mikä näkyy vaihtelevan kokoisina kuoliolaikkuina perunan varressa. Varsioireita voi ilmaantua myös silloin, jos sääolot ovat liian kuivat lehtien tartunnalle, mutta kastetta tiivistyy lehtihankoihin. Lehtihankoihin ilmateitse päätyneet itiöt pystyvät itämään kastepisarassa ja kuoliolaikut alkavat varren ja lehden yhtymäkohdasta. Joskus vastaavanlaisia kuoliolaikkuja kehittyy aluksi lehtiruoteihin, mistä kuolio etenee lehdykköihin.

Märissä oloissa siemenperunassa levinnyt rutto alkaa muodostaa pesäkeitiöitä mukulan pinnassa. Pesäkeitiöistä vapautuvat parveiluitiöt hakeutuvat kohti maan pintakerrosta, josta sadepisaroiden synnyttämät roiskeet levittävät ne perunan alalehtiin. Rankat sadekuurot voivat levittää myös maassa säilyneitä perunaruton munaitiöitä peruna alimmille lehdille. Sateiden levittämän ruton oireet näkyvät aluksi pieninä hieman kulmikkaina laikkuina alimmissa lehdissä. On hyvin tyypillistä, että maahan koskettavissa alalehdissä näkyy vierivieressä kymmeniä pieniä ruttolaikkuja, jotka nopeasti tuhoavat alalehdet kokonaan.

Maassa olevat perunaruton munaitiöt voivat hyvin märissä oloissa tartuttaa mukulasta kehittyvän verson sen kasvaessa tartuntaa kantavan mullan läpi. Pahimmillaan oireita voi näkyä jo ensimmäisissä taimettuvissa lehdissä. Tartunnan seurauksena koko verso yleensä kuihtuu kokonaan. Taimioireita esiintyy erityisesti harson alla kasvatetussa varhaisperunassa ja perunapalstoilla, joilla perunaa viljellään samalla paikalla vuodesta toiseen ilman kemiallista rutontorjuntaa.

Ilmavirtausten mukana perunakasvustoon levinnyt rutto näkyy tyypillisinä laikkuina useimmiten ylimmissä lehtikerroksissa. Taudin alkuvaiheessa perunan lehdykköihin muodostuu pieniä ruskeita, tähtimäisiä kuolioita, jotka laajenevat nopeasti mustanruskeiksi, pyöreähköiksi laikuiksi.  Raja terveen ja sairaan solukon välillä on usein epäselvä ja väriltään kellertävä. Laikkujen reunamilla lehdykän alapinnalla kasvaa hentoa, vaaleata homekasvustoa, joka näkyy parhaiten aamukasteen aikaan.

 

Oireet mukuloissa

Tartunnan saaneissa mukuloissa näkyy aluksi ruskeita tai harmaavioletteja kuolioalueita, jotka taudin edetessä painuvat kuopalle. Halkaistussa mukulassa sairastunut malto on ruosteenruskeaa, kuivaa ja vioittuneen ja terveen mallon rajapinta on hyvin epäselvä. Ruton edetessä malto tuhoutuu lähes kokonaan ja mukula kuivettuu kasaan. Melko usein ruttoiseen mukulaan iskeytyy bakteereita tai sieniä, jotka hajottavat mukulan kokonaan.

 

Epidemiologia

Perunaruttoepidemian kulku, vakavuus ja tarvittavat torjuntastrategiat riippuvat ratkaisevasti siitä, onko tartunta peräisin siemenperunasta tai munaitiöistä viljelylohkolla, vai leviääkö tauti viljelylohkolle ilmavirtausten mukana lohkon ulkopuolisista tartuntalähteistä. Myös sääolot vaikututtavat eri tavoin maatartunnan ja ilman kautta leviävän tartunnan etenemiseen ja riskiin.

Nykyisin kesän ensimmäiset ruttoesiintymät löytyvät useimmiten pelloilta ja erityisesti viljelypalstoilta, joille yksipuolisen viljelyn ja laiminlyödyn rutontorjunnan takia on kertynyt paljon maassa säilyviä munaitiöitä. Munaitiöt voivat tartuttaa kasvavan verson jo ennen taimettumista, kun verso kasvaa munaitiöitä sisältävän multakerroksen läpi. Munaitiöt itävät vain märässä ja viileässä maassa. Munaitiöiden itäminen estyy, jos maan lämpötila on yli 18 °C.

Alkukesällä maassa olevat munaitiöt voivat tartuttaa suoraan maahan koskettavia perunan alalehtiä.  Märissä ja viileissä oloissa munaitiö itää ja muodostaa yhden pesäkeitiön, jonka sisältä vapautuva joukko parveiluitiöitä varsinaisesti tartuttaa kasvin. Tartunnan saaneissa kasvinosissa alkaa muodostua pesäkeitiöitä, jotka leviävät ilmavirtausten ja sadeveden roiskeiden mukana ympäristöön. Pesäkeitiöiden muodostuminen vaatii huomattavasti lämpimämmät olosuhteet kuin munaitiöiden itäminen. Tästä syystä maasta alkunsa saanut ruttopesäke tavallisesti laajenee hyvin hitaasti epidemian alussa.

Perunaruton aiheuttaja voi levitä piilevästi tartuntaa kantavassa siemenperunassa rihmastona mukulan sisällä tai mukulan pintaan tarttuneiden munaitiöiden välityksellä. Selvästi ruton vaurioittamat siemenperunat eivät yleensä levitä tautia, koska mukulat tuhoutuvat ennen kuin tautia levittäviä itiöitä ehtii muodostua merkittäviä määriä.

Kosteassa maassa siemenmukulan pinnalle alkaa kasvaa rihmastoa, joka tuottaa pesäkeitiöitä. Näissä muodostuvat parveiluitiöt voivat tartuttaa perunan varren alaosan tai ne voivat levitä sadeveden roiskeissa kasvuston alaosiin samoin kuin maassa säilyneet munaitiöt. Kuivassa maassa mukulassa säilynyt rihmasto kasvaa kehittyvän verson sisällä latvusta kohti ja tunkeutuu lopulta ulos varren ilmaraoista ja muodostaa kostealla säällä pesäkeitiöitä.

Pesäkeitiöt leviävät viereisiin kasveihin sadepisaroiden synnyttämien roiskeiden tai ilmavirtausten mukana. Kostealla säällä tuuli voi kuljettaa tartutuskykyisiä pesäkeitiöitä kymmenien kilometrien etäisyydelle niiden syntypaikasta. Lehden pinnalle joutuneet pesäkeitiöt tuottavat märällä, viileähköllä säällä uintikykyisiä kaksisiimaisia parveiluitiöitä. Nämä hakeutuvat kohti lehden ilmarakoja, joista ne tunkeutuvat lehden sisään. Elleivät parveiluitiöt löydä avoimia ilmarakoja, ne koteloituvat ja muodostavat tartutusrihman, joka tunkeutuu mekaanisen paineen ja perunan soluseiniä hajottavien entsyymien turvin perunan lehden pintasolukkojen läpi. Kuivissa ja lämpimissä oloissa perunan lehden pinnalle päätyneet pesäkeitiöt voivat itää ja tunkeutua suoraan perunan lehden pintakerrosten läpi tuottamatta parveiluitiöitä.

Lehden sisällä perunarutto kasvattaa rihmastoa, joka levittää tautia solujen välissä ja ottaa ravintoa solujen sisältä. Taudin edetessä uusia pesäkeitiöitä alkaa syntyä lehden alapinnan ilmaraoista ulos kasvavissa pesäkkeenkannattimissa. Tartunnasta uusien itiöiden muodostumiseen kuluu kosteissa oloissa vain muutamia päiviä. Uudet pesäkeitiöt levittävät tautia tehokkaasti kasvustossa. Mukulat saavat tartunnan maahan varisseista itiöistä, jotka kulkeutuvat sadeveden mukana mukuloiden pinnalle.

Kasvustossa pesäkeitiöitä muodostuu, jos lämpötila on yli 10 °C ja ilman suhteellinen kosteus on yli 90% vähintään 4–6 tuntia. Ihannelämpötila pesäkeitiöiden tuotannolle on 15–20 °C. Käytännössä itiöitä muodostuu eniten aamuyön ja varhaisaamun tunteina. Itiöt leviät tehokkaimmin aamuisin kasteen haihduttua. Perunan lehdille päätyneet pesäkeitiöt itävät ja voivat aiheuttaa tartunnan, kun ilmankosteus pysyy yli 90% yhtäjaksoisesti yli 10 tuntia. Parveiluitiöiden tuotanto käynnistyy, kun lämpötila samalla laskee vähintään 4 tunnin ajaksi alle 6 °C, mutta varsinainen tartunta tapahtuu vasta kun lämpötila on noussut yli 10 asteeseen. Perunaruton kehitys pysähtyy, jos lämpötila nousee yli 25 asteen. Syksyllä perunaruton kehitys voi pysähtyä, jos halla tuhoaa perunan varret. Perunaruton itiöt sinänsä kestävät pakkasta, mutta uusia itiöitä ei enää muodostu kuolleessa perunasolukossa.

Munaitiöitä alkaa muodostua tartunnan saaneissa kasvinosissa, joissa kasvaa lähekkäin sekä A1 että A2 pariutumisryhmän rihmastoa. Eri pariutumistyyppisten rihmastojen ei tarvitse joutua välittömään kosketukseen keskenään, vaan niiden välinen kemiallinen viestintä käynnistää munaitiöiden kehityksen. Munaitiöitä voi siis muodostua sekä A1 että A2 tyypin rihmastossa. Ihanneoloissa valmiiden munaitiöiden kehitykseen kuluu 5–10 päivää

Perunaruton hallintakeinot IP-tuotannossa

Nykytilanteessa perunaruton tehokas hallinta ei ole mahdollista ilman kemiallisia kasvinsuojeluaineita. Kasvinvuorotusta, perunamaiden vesitaloutta, maan rakennetta ja hygieniaa parantamalla, viljelemällä mahdollisimman rutonkestäviä lajikkeita, sekä seuraamalla tarkasti sääolojen kehitystä voidaan torjuntaruiskutusten lukumäärää vähentää oleellisesti IP tuotannossa.

Perunaruton talvehtimispaikkojen jäljittäminen ja hävittäminen ovat tärkeitä ennakkotoimenpiteitä epidemian hillitsemiseksi. Munaitiöiden aiheuttamaa tartuntavaaraa voidaan vähentää viljelykierrolla. Suomessa ruttoepidemian on todettu alkavan keskimäärin 10 päivää aikaisemmin lohkoilla, joilla edellisvuonna viljeltiin perunaa verrattuna lohkoihin, joilla edellisvuoden kasvi oli jokin muu kuin peruna.

IP viljelyssä ruttosuojan ylläpitäminen nostoon asti on tehokas keino estää munaitiöiden syntyminen ja maatartunnan riskin kasvu. Panostus loppukesän ruttoruiskutuksiin tuo todennäköisesti säästöjä pienempänä ruiskutuiskertojen tarpeena tulevina kesinä.

Erityisesti siementuotannossa loppukesän ruiskutuksiin pitäisi panostaa. Rutto leviää herkästi piilotartuntana siemenperunassa. Nykyisissä korkeatasoisissa perunavarastoissa rutto ei juuri etene mukuloissa, eivätkä syksyllä tartunnan saanet mukulat tuhoudu varastoinnin aikana, kuten aiemmin tapahtui.

Ruttoiset mukulat säilyvät edellisvuoden perunapellossa leutojen talvien yli. Kynnön myöhästyttäminen tai siirtäminen kevääseen edesauttaa peltoon jääneiden mukuloiden paleltumista ja ruton tuhoutumista.

Perunan lajittelussa ja varastojen tyhjennyksessä syntyvä jäte on usein syypää ruttoepidemian alkamiseen. Jäteperuna pitäisi aina hävittää niin, ettei versoja pääse kehittymään. Esimerkiksi Hollannissa jäteperuna on lakisääteisesti peitettävä mustalla muovilla.

Kasvulohkon peruskuntoon, kuten ojitukseen ja vesivirtausten ohjailuun tulisi kiinnittää nykyistä enemmän huomiota. Perunaruttoepidemia alkaa tavallisesti märkyyden vaivaamista pellon osista.

Luomutuotannossa ruton alkamista voidaan lykätä viljelemällä perunaa vain parhaimmilla lohkoilla.

Perunaa ei pidä viljellä perättäisinä vuosina, koska perunassa esiintyy käytännössä aina ruttoa ja maahan kertyvät munaitiöt voivat johtaa seuraavana vuonna hyvin aikaiseen ruttoepidemiaan.

Perunaa ei kannata istuttaa varjostaviin metsänreunoihin, joissa kosteus säilyy pitkään. Siemen kannatta esi-idättää hyvin, jotta mukulanmuodostus käynnistyisi mahdollisimman aikaisin. Viherlannoitusta käytettäessä pitää varoa, ettei maahan jää liikaa typpeä. Hallitsemattomasti vapautuva liukoinen typpi voi viivästyttää mukulanmuodostusta. Kasvustoista voi tulla ylireheviä ja rutto tuhoaa ne ennen kuin kauppakelpoista mukulasatoa on kehittynyt. Rutonarimmat lajikkeet eivät sovellu luomutuotantoon.

Varsiston hävittäminen ennen nostoa vähentää mukulatartunnan vaaraa vuosina, jolloin lehtiruttoa on päässyt kasvustoon.

 

Kemiallisen torjunnan periaatteet

Torjuntaruiskutukset tulisi aloittaa ennen kuin ruttoa esiintyy kasvustossa. Ruton iskeydyttyä epidemiaa on vaikea pysäyttää. Onnistuneen rutontorjunnan edellytys on ensimmäisen torjuntaruiskutuksen oikea ajoitus. Aikaisin ilmaantuva maatartuntapesäke saattaa nykyisin yllättää kokeneenkin viljelijän. Alkava ruttopesäke hävitetään Reglonella, ja muu kasvusto suojataan välittömästi kasvin lehdissä kulkeutuvalla tehoaineella.

Perunan nopean kasvun vaihe kukintaan asti vaatii erityistä huolellisuutta sopivimpien torjuntavalmisteiden valinnassa ja oikean uusintaruiskutusten välin säätämisessä kunkin valmisteen ominaisuuksien mukaiseksi. Keskikesällä peruna kasvattaa uutta lehvästöä tavattoman nopeasti. Viikon kuluttua ruiskutuksesta puolet kasvustosta voi olla ilman ruttosuojaa, jos käytetään valmisteita, jotka eivät kulkeudu uuteen kasvuun.

Perunan kukinnan jälkeen miltei kaikki valmisteet antavat luotettavan lehtiruttosuojan. Loppukesän ruiskutuksissa kannattaa suosia aineita, jolla on hyvä teho myös mukularuttoa vastaan. Nostojen lähestyessä eri valmisteiden varoajat on pidettävä mielessä.

On suositeltavaa vuorotella biologiselta vaikutustavaltaan erilaisia valmisteita sekä kasvukauden aikana että eri vuosina. Tällöin torjunta-aineita kestävien ruttorotujen syntyminen on epätodennäköistä. Valtaosalla nykyisistä valmisteista käyttöohjeessa kerrotaan, mihin resistenssiryhmiin ne kuuluvat ja montako kertaa eri tehoaineita saa kesän aikana käyttää.

Mitä torjuntavalmisteen valinnassa pitää huomioida?

Rutontorjuntaan rekisteröityjen valmisteiden valikoima on nykyisin varsin kattava. Vuonna 2018 Turvallisuus- ja kemikaaliviraston (TUKES) ylläpitämässä kasvinsuojeluainerekisterissä on noin 30 rutontorjuntaan hyväksyttyä kauppavalmistetta. Osa näistä on toistensa rinnakkaisvalmisteita, eikä aivan kaikkia valmisteita tuoda tällä hetkellä Suomeen. Kasvinsuojeluainevalikoima, valmistekohtaiset käyttösuositukset ja käytön rajoitukset muuttuvat jatkuvasti. Ajantasaisin tieto eri valmisteista löytyy TUKESin kasvinsuojeluainerekisteristä (http://www.tukes.fi). Näiden sivujen torjunta-ainetaulukoissa on linkit jokaisen valmisteen kohdalla TUKESin rekisteriin ja ajantasaisiin käyttöohjeisiin.

Ainevalinnassa luonnollisesti painaa torjunnan hehtaarikustannus suhteessa valmisteen rutontorjuntatehoon. On entistäkin tärkeämpää huomioida eri valmisteille asetetut käytön rajoitukset. Valmisteiden ohjeidenvastainen käyttö voi johtaa merkittäviin EU-tukien menetyksiin. Muutamien rutontorjunta-aineiden käyttö on kielletty pohjavesialueilla. Tiettyjen valmisteiden käytölle perättäisinä vuosina samalla lohkolla on asetettu rajoituksia. Lisäksi monilla aineilla on rajoitettu ruiskutuskertojen määrää samana kesänä. Rajoitukset koskevat nimenomaan tehoainetta ja samaa tehoainetta voi olla useissa eri kauppavalmisteissa.

Kulkeutuvuuden puolesta nykyiset rutontorjunta-aineiden tehoaineet voidaan jakaa kolmeen ryhmään: 1. aineet, jotka leviävät ruiskutuksen jälkeen kasvaviin lehden osiin ja tavalla tai toisella päätyvät myös ruiskutuksen jälkeen kasvaneisiin latvuksiin (aidosti systeeminen). 2. aineet, jotka leviävät ruiskutuksen jälkeen kasvaviin lehden osiin, mutteivat latvuksiin (paikallissysteeminen, translaminaarinen). 3. aineet, jotka eivät ruiskutuksen jälkeen kulkeudu uuteen kasvuun (kosketusvaikutteinen).

Eri tehoaineiden ominaisuuksista löytyy tietoa ”teho ja sateenkestävyys”, ”Ominaisuudet” ja ”Vaikutustavat” taulukosta

00a_Rutontorjunta_aineiden_teho_ja _sateenkestävyys

00_Peruna_Rutontorjunta_aineet_Ominaisuudet_AH_2017_päivitetty_22_10

00b_Ruttoaineiden_vaikutustavat_2017

Perunaruton historia ja levinneisyys Suomessa

Perunarutto on peräisin Perun Andeilta tai Meksikosta, josta se levisi 1840-luvun alussa Pohjois-Amerikkaan. Euroopassa taudista on ensimmäisiä havaintoja Belgiasta 1843 tai 1844. Vuoden 1845 syksyllä tauti levisi kulovalkean tavoin Euroopan rannikkoseuduilla ja erityisesti Irlannissa, jossa se tuhosi valtaosan saaren perunasadosta. Tuhot toistuivat seuraavina kesinä entistä pahempina ja seurauksena arviolta miljoona irlantilaista nääntyi nälkään ja arviolta saman verran asukkaita joutui lähtemään siirtolaisiksi Amerikkaan ja Australiaan.

Suomessa perunaruton esiintymisestä Etelä-Suomessa raportoitiin ensimmäisen kerran eri sanomalehdissä syksyllä 1847. Seuraavana vuonna perunaruttoa esiintyi lehtitietojen mukaan hyvin tuhoisana etenkin Turun ja Viipurin seuduilla, mutta tautia esiintyi myös Pohjois-Suomessa aina Tornionjokilaaksoa myöten. 1800-luvun puolivälistä aina 1900-luvulle perunaruttoa esiintyi sanomalehtitietojen mukaan perunassa miltei joka kesä. Maanlaajuisia perunaruttoepidemioita oli kuitenkin enintään muutamana vuotena vuosikymmentä kohden. Tauti ilmaantui perunapelloille yleensä elokuun puolivälin jälkeen ja satotappiot johtuivat pääsääntöisesti mukuloiden pilaantumisesta kellareissa.

1900-luvulla julkaistujen tutkimusraporttien mukaan perunaruton esiintyminen oli varsin samanlaista aina 1990-luvulle asti – ensimmäiset ruttohavainnot tehtiin yleensä elokuun jälkipuoliskolla ja vakavia epidemioita esiintyi 2–3 kertaa vuosikymmenessä. Yksittäisillä viljelmillä tuhot toki saattoivat olla hyvin suuria. 1950-luvulta alkaen kemiallisia rutontorjunta-aineita alettiin aktiivisesti markkinoida viljelijöille, mutta kemiallinen rutontorjunta alkoi yleistyä vasta 1970-luvulla. Ruton hallitsemiseksi tuolloin tarvittiin enintään 1–3 torjuntakäsittelyä elo-syyskuussa.

1980-luvun lopulla perunarutosta tuli aivan uudenlainen ongelmatauti. Meksikosta levisi ensin Manner-Eurooppaan ja sittemmin 1990-luvun kuluessa miltei kaikille muillekin maapallon perunantuotantoalueille hyvin aggressiivinen uusi ruttopopulaatio. Vanha maailmanlaajuinen perunaruton populaatio koostui vain taudinaiheuttajan toisesta pariutumistyypistä (”sukupuoli”) A1. Toinen pariutumistyyppi A2 oli yleinen ainoastaan Meksikossa. Uusi erittäin nopeasti levittäytynyt populaatio sisälsi molemmat pariutumistyypit. Seurauksena uusi perunarutto alkoi tuottaa maassa säilyviä suvullisia munaitiöitä. Munaitiöiden avulla perunaruton aiheuttaja pystyy säilymään talven yli ilman eläviä perunan mukuloita. Nykyisin myös hyvin aggressiiviset ruttokannat, jotka aiemmin hävisivät tuhotessaan nopeasti perunan mukulat talven aikana, kykenevät säilymään munaitiöinä maassa.

Vakavin seuraus uuden ruttopopulaation leviämisestä Suomeen 1990-luvulla oli ruttoepidemioiden alun aikaistuminen. Maassa talvehtineet taudinaiheuttajan munaitiöt voivat tartuttaa perunan ja aiheuttaa vakavan epidemian jo taimettumisvaiheessa. Mukuloissa talvehtinut taudinaiheuttaja tarvitsee useita viikkoja lisääntyäkseen tasolle, joka saa aikaan vakavan ruttoepidemian. Suomessa ruton ilmaantuminen perunapelloille aikaistui 1980-luvulta 2000-luvun alkuun mennessä 4–5 viikolla: kun rutto aiemmin iski elokuun puolivälissä, uusi rutto ilmaantuikin pelloille heti juhannuksen jälkeen.

Aluksi uusi rutto aiheutti pahoja ongelmia, koska torjuntatoimiin ryhdyttiin liian myöhään.  Nyt uuden ruton kanssa on opittu elämään ja ajoittamaan torjuntatoimet oikein. Luomutuotannolle ja kotitarveviljelijöille aikaisin alkava perunarutto on kuitenkin pahoina ruttovuosina hyvin suuri ongelma.

Linkkejä:

Euroblight Fungicide Table: http://euroblight.net/control-strategies/late-blight-fungicide-table/